Moi taas,
En tiedä milloin viimeksi olen kirjoittanut ja mistä, mutta nyt kirjoitan vain tämän päivän tunnista. Eli sain siis toivomani hevosen Aapon, jolla siis olen ratsastanut useat kerrat. Sehän on ollut yksi suosikeistani. Tämän päivän tunti ei mennytkään ihan niin kuin odotin, mutta ei sentään ihan huono ollut. Pitää kyllä myöntää, että oli hermot olivat koetuksella ratsastaessa. Olen silti iloinen siitä, että tämänhetkinen ratsastuksenopettajani ymmärsi minua hyvin ja sanoi, että ei ole väärin menettää hermoja, kun on kauan yrittänyt kaikkensa. Olemmehan sentään ihmisiä.
Mutta nyt asiaan. Oli jotenkin ihanaa nähdä Aapoa pitkästä aikaa, kuin vanhaa ystävää (vaikkei Aapo olekaan vanha :D). Karsinassa se oli kultainen itsensä, rauhallinen ja rento. Pidän oikeastaan nykyään hevosten harjaamisesta, kun se on niin rauhoittavaa tämän kiireen keskellä opiskellessa.
Talutettiin sitten hevoset maneesiin ja noustiin selkään. Selkäännousu on aina se kohokohta, kun tuntee oikeasti, millaista on hevosen selässä, tuntee sen jokaisen liikkeen, askelrytmin ja sen lennokkuuden.
Aloitettiin tunti ihan lämmittelyllä, eli ravissa tehtiin voltteja. Aapo oli ihanan rauhallinen ja kuuliainen. Sitten alettiin tekemään itse tehtävää, eli pohkeenväistöjä pitkän sivun keskiosasta lyhyen sivun keskiosaan, josta jatkettiin seuraavalle pitkän sivun keskiosaan, josta taas väistettiin lyhyen sivun keskiosaan. Tässä kohdassa Aapo ei enää kuunnellutkaan pidätteitä/turtui niille ja pakeni pohjetta lisäämällä vauhtia. Eli siis juoksi alta pois. Monen yrityskerran jälkeen kysyin opettajalta mitä voin tehdä ja hän sanoi, että teet silloin puolipidätteitä, kun hevonen kiihdyttää. Jouduin koko ajan muistuttamaan itselleni, etten saa jäädä vetämään suusta, vaan tekemään hetkellisiä pidätteitä. Jouduinkin ottamaan riuskammin aluksi suusta, joka sitten kostautui myöhemmin, kun se ns. jäi käsiini päälle. Tunti oli rankka, mutta tein väistöt ja siitä olen aika iloinen. Vaikka oli hermoromahduksen partaalla, pystyin vielä kokoamaan itseni ja yrittämään. Voisin sanoa miljoona eri syytä, miksi hevoset ovat hyväksi ihmisille, mutten jaksa kirjoittaa niitä kaikkia tähän. Minua Aapo ja lukuisat muut hevoset ovat opettaneet (ja opettavat vieläkin) pitämään hermot kylmänä ja olemaan kärsivällinen tilanteesta riippumatta.
Hevoset ovat silti lähellä sydäntäni, vaikka näin käykin.
Joskus tuntuu, että miten hevoset eivät ole vihaisia meille, kun me epäonnistumme ja satutamme hevosia pahasti? Miten ne jaksavat olla niin anteeksiantavaisia? En luultavasti löydä näihin kysymyksiin vastauksia, enkä tiedä, haluanko edes tietää.
Ehkä ensi kerralla paremmin. Toivottavasti ulkoiset asiat, kuten koulu ja muu eivät vaikuta ratsastukseeni sitten kuten tänään kävi. On nimittäin aika rankkaa tällä hetkellä. Motivaationi ei suinkaan hiivu mihinkään, päinvastoin, haluan oppia tämän asian, se kehittää.
-Annika-
En tiedä milloin viimeksi olen kirjoittanut ja mistä, mutta nyt kirjoitan vain tämän päivän tunnista. Eli sain siis toivomani hevosen Aapon, jolla siis olen ratsastanut useat kerrat. Sehän on ollut yksi suosikeistani. Tämän päivän tunti ei mennytkään ihan niin kuin odotin, mutta ei sentään ihan huono ollut. Pitää kyllä myöntää, että oli hermot olivat koetuksella ratsastaessa. Olen silti iloinen siitä, että tämänhetkinen ratsastuksenopettajani ymmärsi minua hyvin ja sanoi, että ei ole väärin menettää hermoja, kun on kauan yrittänyt kaikkensa. Olemmehan sentään ihmisiä.
Mutta nyt asiaan. Oli jotenkin ihanaa nähdä Aapoa pitkästä aikaa, kuin vanhaa ystävää (vaikkei Aapo olekaan vanha :D). Karsinassa se oli kultainen itsensä, rauhallinen ja rento. Pidän oikeastaan nykyään hevosten harjaamisesta, kun se on niin rauhoittavaa tämän kiireen keskellä opiskellessa.
Talutettiin sitten hevoset maneesiin ja noustiin selkään. Selkäännousu on aina se kohokohta, kun tuntee oikeasti, millaista on hevosen selässä, tuntee sen jokaisen liikkeen, askelrytmin ja sen lennokkuuden.
Aloitettiin tunti ihan lämmittelyllä, eli ravissa tehtiin voltteja. Aapo oli ihanan rauhallinen ja kuuliainen. Sitten alettiin tekemään itse tehtävää, eli pohkeenväistöjä pitkän sivun keskiosasta lyhyen sivun keskiosaan, josta jatkettiin seuraavalle pitkän sivun keskiosaan, josta taas väistettiin lyhyen sivun keskiosaan. Tässä kohdassa Aapo ei enää kuunnellutkaan pidätteitä/turtui niille ja pakeni pohjetta lisäämällä vauhtia. Eli siis juoksi alta pois. Monen yrityskerran jälkeen kysyin opettajalta mitä voin tehdä ja hän sanoi, että teet silloin puolipidätteitä, kun hevonen kiihdyttää. Jouduin koko ajan muistuttamaan itselleni, etten saa jäädä vetämään suusta, vaan tekemään hetkellisiä pidätteitä. Jouduinkin ottamaan riuskammin aluksi suusta, joka sitten kostautui myöhemmin, kun se ns. jäi käsiini päälle. Tunti oli rankka, mutta tein väistöt ja siitä olen aika iloinen. Vaikka oli hermoromahduksen partaalla, pystyin vielä kokoamaan itseni ja yrittämään. Voisin sanoa miljoona eri syytä, miksi hevoset ovat hyväksi ihmisille, mutten jaksa kirjoittaa niitä kaikkia tähän. Minua Aapo ja lukuisat muut hevoset ovat opettaneet (ja opettavat vieläkin) pitämään hermot kylmänä ja olemaan kärsivällinen tilanteesta riippumatta.
Hevoset ovat silti lähellä sydäntäni, vaikka näin käykin.
Joskus tuntuu, että miten hevoset eivät ole vihaisia meille, kun me epäonnistumme ja satutamme hevosia pahasti? Miten ne jaksavat olla niin anteeksiantavaisia? En luultavasti löydä näihin kysymyksiin vastauksia, enkä tiedä, haluanko edes tietää.
Ehkä ensi kerralla paremmin. Toivottavasti ulkoiset asiat, kuten koulu ja muu eivät vaikuta ratsastukseeni sitten kuten tänään kävi. On nimittäin aika rankkaa tällä hetkellä. Motivaationi ei suinkaan hiivu mihinkään, päinvastoin, haluan oppia tämän asian, se kehittää.
-Annika-
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti